Mansikat omasta metsästä

Poimitko sinä itse marjat ja sienet omasta metsästäsi, vai poimiiko ne joku toinen?



Metsämansikka eli ahomansikka (Fragaria vesca). Kuva: Teija Jalonen-Mutanen

Kaupunkimetsät stressin poistajina

 Mustilan metsää (H. Veripää 2.6.2013).

Kaupunkimetsällä tarkoitetaan kaupunkiasutuksen sisällä tai sen välittömässä läheisyydessä sijaitsevaa, metsäkasvillisuutta käsittävää metsäalaa. Kaupunkimetsän kasvillisuus on luontaisen metsäkasvillisuuden kaltaista ja vähemmän hoidettua kuin muilla kaupunkiviheralueilla. (Lähde: Wikipedia)

Ihmiset asuvat yhä enemmän kaupungeissa. Isoissakin kaupungeissa on puistoja, jotka ovat niittyjen ja metsien yhdistelmiä. Esimerkiksi Helsingissä on iso keskuspuisto, joka itse asiassa on kaupunkimetsää. Se on kuitenkin sopeutettu kaupunkilaisten tarpeisiin ja pyörälläkin pääsee kulkemaan. Aikoinaan, kun asuin Helsingin keskustassa pyöräilin Vantaalle keskuspuiston kautta. Kaupunkisuunnittelussa voitaisiin hyödyntää ihmisten kokemuksia metsistä.Tulevaisuudessa yhä enemmän kaupunkisuunnittelukin on vuoropuhelua asukkaiden kanssa.


Puistoissa eläimien, ihmisten ja kasvien on opittava elämään yhdessä. Puistot keskellä kaupunkia vaimentavat ääniä, rauhoittavat ja puhdistavat ilmaa. Puistoilla on metsien tapaan voimaannuttava vaikutus. Kaupunki ilman puita, puistoja tai kaupunkimetsiä olisi melko kolkko.

Kaupunkimetsät auttavat palautumaan arkipäivän stressistä

Helsingin kaupunkimetsäliikkeen blogi

Kaupunkimetsät (Joel Jalkanen)

10 cities with the biggest parks in the world

The 100 largest city parks 2007.

Criteria and indicators for strategic urban forest planning and management

Example urban forest management plans

Metsä tarjoaa suojaa, satoa ja salaisuuksia

Kuva maalta (H. Veripää 17.8.2012).

Helsingin Sanomien liitelehdessä oli mielenkiintoinen kirjoitus "Mekö metsäläisiä". Kirjoituksessa pohdittiin suomalaisten suhdetta metsään, identiteettiämme. Loma-aikana vetäydymme mielellään mahdollisimman etäälle. Mökkipaikka on sitä arvokkaampi mitä kauempana se on muista. 1800-luvulla etsittäessä suomalaista identiteettiä tuntui erilaisuus löytyvän juuri metsistä.

Kirjoitus sai miettimään omaa suhdettani metsään. Olen asunut lapsuuteni ja nuoruuteni Varsinais-Suomessa keskellä peltoja ja lähellä metsiä. Naapureita oli useampia, ei ihan vieressä mutta ei ihan kaukanakaan. Naapureissa käytiin kylässä varaamatta etukäteen aikaa. Muistan, kun järjestimme naapurien lapsille hiihtokilpailun. Latu kulki mahdollisimman vaikeista paikoista, piikkilankojen alta metsään. Palkinnotkin oli varattu.

Tunnenko olevani metsäläinen vai kylässä kasvanut seurallinen ihminen? Olen kasvanut pienessä kylässä keskellä ihmisiä. Siis olen seurallinen, mutta kuitenkin tunnen jossain syvällä sisimmässäni metsäläisyyden. Metsäläisyydellä käsitetään itsenäisyyttä, riippumattomuutta ja periksiantamattomuutta. Oma metsäläisyyteni on hetkiä luonnon lähellä. Metsässä ilma on erilaista, kuumalla viileämpää ja kylmällä lämpimämpää. Metsässä on omat tuoksunsa, kasvinsa ja eläimensä. Metsä tuntuu aina arvoitukselta, ei koskaan tiedä mitä siellä kohtaa. Juuri tuo arvoituksellisuus saa mielikuvituksen liikkeelle. Metsä tarjoaa myös elantoa ja ruokaa. Metsä vaimentaa ääniä ja toimii suojana. Kuitenkaan siellä ei ole hiljaista, vähintään kuuluu puiden huminaa tuulessa. Metsään voi myös eksyä.


Kotipaikkani vieressä oleva metsä kaadettiin. Yhtäkkiä mittasuhteet olivat aivan erilaiset. Ennen tuntui, että metsä jatkui loputtomiin, nyt metsäala näytti pieneltä. Metsässä olleet lammikot olivat vain vesilätäköitä, eikä salaperäisiä lammikoita. Kotipaikan piha tuli tuulisemmaksi, mutta valoisammaksi. Uutta metsää istutettiin ja puut kasvavat vuosi vuodelta. Metsäpohja tarjoaa syyskesällä paljon vadelmia.

Lapsena rakensin siskoni kanssa lähimetsään majoja. Leikimme kotia ja veimme sinne joitain tavaroita. Muistan, kun löysin pitkän ajan kuluttua oksista rakennetun majan. Havut olivat jo putoilleet oksista ja majan sisus oli paljastunut. Sisällä oli puinen hylly. Lapsuuteni oli jo ohi ja minulla oli oikea koti, jota ei enää tarvinnut leikkiä. Toivon, että nykylapsille säilyisi suhde metsään ja leikkeihin siellä.

Metsä on ollut myös pakopaikka. Kerran pakenin siskoni kanssa metsään, kun teimme ladon pärekattoon reikiä. Tajusimme tehneemme leikki-innostuksissa ei-sallitun työn. Olimme jonkin aikaa piilossa metsässä ja lopulta palasimme kotiin. En enää muista, mitä kotona sanottiin, ilmeisesti saimme toruja.

Koen oman metsäläisyyteni hyveeksi, en paheeksi. Koen myös, että metsäläisyys voisi edelleen olla identiteettimme. Ei kuitenkaan negatiivisessa hengessä, vaan käsityksenä metsästä voimaannuttavana ja rikastuttavana.